4. Kirjastomurto

Hannu Nieminen pysyi pitkään tuntemattomana Vedentutkimuslaitoksessa. Jos harvat hänet tuntevat ihmiset olivat poissa, koitti helposti vapaapäivä tehdä mitä lystää, kirjoitella vaikkapa omia kirjeitään työhuoneessaan.
.
Kirjaston urakoista tosin muodostui vähitellen pitkä, omavastuinen työ, erityisesti kortiston järjestämisestä kuntoon edelleen. Se oli rasittavaa ja tylsähköä ainakin kokopäiväisesti Se olisikin kannattanut jakaa pieniksi talkoo-osuuksiksi mahdollisimman monille ihmisille.
.
Postia jakava vahtimestari Jarmo Jousi (Pera Porkkaa nuorempi) ei sivuuttanut poikkeamatta Hannunkaan työhuoneen ovea, vaan toi hänelle säännöllisesti biologien kiertokirjeitä, koska hänen huoneensa kerran oli Yleisen vesitieteen osastolla!
.
Arvoitus tuntui tuokin Jousi olevan, jos ehkä Nieminenkin. Jousi oli varsin nuoren näköinen, ja häntä sanottiin vain "pojaksi". Koskaan Hannu ei kuullut Jarmosta käytettävän oikeaa nimeä. - Kävikö se poika? - Joo, se poika toi... Noin kummasteltiin postinjakajan tuomisia kirjastossa, ikäänkuin hänen nimeään ei tiedettäisikään? Eikä Hannukaan olisi tiennyt, ennen kuin tutki talon henkilöstöluettelon!
.
Hannu sai sisäisenä postina myös kirjaston lehtikiertolistat, mutta ei häntä kiinnostanut varata mitään. Yhtä hyvin lehtiä voisi lukea laitoksen kirjastossa tai hakea kirjastosta, silloin kuin ehtisi ja haluaisi. Hänelle mikään lehti ei ollut tärkeä työn kannalta.
.
Ruokalaan ilmestyi varttunut täti kassaksi, sellainen Teräsmiehen eli Clark Kentin kasvatusäidin Martta Kentin näköinen mummo, joka kysyi Hannun kuittaamasta tililehtiöstä: - Kaksi viikkoako sinä täällä olet? Mummo luuli Hannua vasta 15-vuotiaaksi koululaisharjoittelijaksi... Väärinkäsityksen selvittyä hän varasi Hannulle entistä isomman tilivihkon kokonaista vuotta varten.
.
Ruokalan majoittaneen naapuritalon, Tietokeskuksen, vahtimestareina vuorotteli kolme miestä. Nämä seisoivat yleensä pitkän tiskin takana ison aulan sivustalla. Hannu vilautteli heille aluksi henkilökorttinaan kuvatonta kellokorttiaan, jossa luki pelkästään "Vedentutkimuslaitos". Käytyään säännöllisesti jo monena päivänä ja joka päivä KOLME kertaa ruokalassa, Hannu arveli olevansa ulkonäöltään jo niin vanha tuttu, ettei korttia tarvitsisikaan? Kaikista kävijöistä tutuin ja ahkerin kävijä.
.
Viiksekäs vartija "Matti Mainio" ainakin moikkasi hymyillen jo kaukaa tiskin takaa aina Hannun kulkiessa ohi. Toisista vartijoista Hannu ei tiennyt, kaipaisivatko he nähdä korttia, mutta eivät he Hannun kulkemisiin koskaan puuttuneet.
.
Myöhemmin Tietokeskuksen vahtimestarin homma siirtyi vakituisesti yhdelle liian pieneen virkapukuun pynttäytyneelle, pilakuvamaisen ylipainoiselle tampuurimajurille "Nasi Gorengille" (kuten Hannu häntä kutsui), joka oli aivan poikkeuksellinen turvelo.
.
Tämä Hermann Gorilla saattoi yhtäkkiä rynnätä tiskinsä takaa oven eteen tukkeeksi estämään Hannun pääsyn ruokalaan! Kunnes Hannu kaivoi taskustaan esiin taikakorttinsa, jossa valkoisella pohjalla luki ainoastaan yksi taikasana: "VEDENTUTKIMUSLAITOS". Sitä sanaa katsoessaan vahtimestarin suu loksahti auki, mutta sanomatta enää mitään hän väistyi heti ovelta Hannun tieltä.
.
Vahtimestarilla oli ilmeisesti erittäin huono kasvomuisti, sillä samaa rituaalia piti käydä läpi uudestaan monina päivinä. Tai koskikohan epäluottamus vain Hannua, jolla oli epämääräinen, nimetön henkilökortti?
.
Puuttuisikohan vielä jonakin päivänä laitoksen kortti vieraalta, jolloin vartija voisi estää sisäänpääsyn? Sitäköhän hän odotti toiveikkaasti joka päivä? Että saisi napata kiinni?
.
Kaikki muut kuin Hannu näyttivät pääsevän Tietokeskukseen ongelmitta. Vain jonkin kerran kuukaudessa vartija asettui pistokokeena passintarkastajaksi ruokalan ovelle, katsoen kaikkien henkilökortit.
.
Ruokalassa Hannu saattoi katsella henkilökuntaa, kun asiakkaita oli vähän. Tummatukkainen, sanaton, synkän umpimielinen Susanna kiehtoi. Aluksi Susanna näytti vain erikoiselta kasvojensa synkkyydessä ja valkoisissa työvaatteissa, mutta mitä enemmän häntä näki, sitä enemmän hän erottui muista tyttömäisen hentona ja sievänä nuoruutensa tähden. Muut kutsuivat tyttöä Susannaksi ja joskus yllättäen hymy valaisi tämän kasvot.
.
Hannu taisi katsella Susannaa paljon enemmän kuin kukaan muu saattoi, sillä Hannu oli ruokalan paras ja ahkerin asiakas! Vain harva ihminen edes Tietokeskuksesta (ruokalan omasta talosta) söi lounaan lisäksi aamupalaa, eikä Vedentutkimuslaitoksesta kukaan muu kuin Hannu, joka saattoi antaa mielessään kaikille aamupalan syöjille keksityt nimet, kuten "Arja Tiainen", "Oliver Hardy"  tai "Puuro-Väänänen".Vedentutkijat kävivät vain lounaalla!
.
Iltapäivällä Varkin ruokalassa oli joskus joukkokahvituksia Tietokeskuksen asiakkaille tai muille vieraille. Hannu saattoi olla heidän joukossaan ainoa maksava ylimääräinen vakioasiakas.
.
Toisinaan joku satunnainen työntekijäkin kävi Päiväkahvilla, mutta silloin hän ei ollut kukaan niistä, jotka olivat olleet Aamukahvilla, ei edes painava "Oliver Hardy", joka erottui massallaan joukossa kuin joukossa.
.
Vain Hannu kävi ruokalassa peräti kolmesti päivässä! Mutta vahtimestari Nasi Gorengilta saattoi odottaa mitä vain... Kerran Gorilla seisoi sivussa selin aulaan juttelemassa huoltomiesten tai postittajien kanssa. Hannu yritti livahtaa miehen selän takaa ruokalaan vievälle käytävälle.
.
Äkkiä vartija Gorilla huomasi silmäkulmassaan liikettä, teki äkkikäännöksen ja ryntäsi Hannun perään:
- SEIS, SEIS, PÄÄSY ON KIELLETTY, HENKILÖKORTTI?
.
Hannu suuntasi närkästyneen katseen Nasi Gorengille, pysähtymättä ja kaivamatta korttia: Eikö tuo idiootti oppinut ikinä tuntemaan häntä?!
.
Tällä kertaa vahtimestari jarruttikin virkaintoilunsa kesken kaiken ja sanoi vain hölmistyneenä:
.
- AI, SE OLIKIN VEDENTUTKIMUSLAITOS!
.
Goreng kääntyi takaisin keskustelukumppaniensa puoleen, jotka purskahtivat nauruun hänen sanoilleen ja lehmänkäännökselleen. Voiko yksi ihminen olla laitos?
.
***
.
Työpaikalla Hannun vedentutkimusmaailmana pysyi edelleen neljäs kerros, joka jakaantui kolmeen osaan: perällä lännessä kirjasto, pohjoisella käytävällä Yleinen toimisto ja eteläkäytävällä Yleisen vesitieteen osasto, jossa Hannun huone. Käytävien välissä oli varastoja, keittiö ja kahvihuone, sekä käytäviä yhdistävä naulakkoaula vessoineen. Kirjaston vieressä oli vielä suuri neuvotteluhuone.
.
Viidenteen kerrokseen Hannulle tuli asiaa kerran, kun hän haki jotakin tarvittavaa kirjaa sen lainanneen ja liian kauaksi itselleen unohtaneen Klaus Syvänteen huoneesta, joka oli silloin verhoilla pimennettynä. Pöytälamppu paloi yksinään, mutta Syvänne itse oli ties missä.
.
Kolmannessa kerroksessa Hannu ei ollut käynyt vielä koskaan. Toisessa kerroksessa ei ollut Vedentutkimusta, vaan Dipso-nimisen yrityksen sekä Merikustannus-nimisen lehdenjulkaisijan toimistot. Ensimmäisessä, eli pohjakerroksessa, oli kellarinovia, joiden takaista maailmaa Hannu ei myöskään vielä tuntenut.
.
Iltaisin Vedentutkimuslaitoksen työntekijät saattoivat häipyä töistä varsin huomaamattomasti. Ovi oli ehkä kolahtanut muutaman kerran, ja sitten: käytävät olivat tyhjiä, huoneet äänettömiä, paikalla ei ollut enää ketään muuta kuin Hannu! Siivoojakaan ei käynyt joka päivä. Hannua kummastutti aluksi, kuka vastasi valojen sammuttamisesta ja ovien sulkemisesta? Sekö joka LUULI olevansa viimeinen?
.
Toisinaan Hannun lähtiessä huoneestaan kaikki muut huoneet näyttivät pimennetyiltä ja ovi portaisiin ei auennutkaan lukon ratasta paljain käsin vääntämällä, vaan piti ottaa oma avain esiin ja avata ovi takalukituksesta.
.
Joskus Hannu alkoi sammuttaa valoja käytävältä, kun kello näytti jo viittä, eikä mitään ääntä kuulunut mistään. Mutta silloin hän säikyttikin iki-kemisti Purasen ulos huoneestaan! Valkotukkainen, eläke-ikään jo aikoja sitten ehtinyt Kalle Puranen oli säilyttänyt laitoksella työhuoneensa ja puuhaili siellä melkeinpä kaikista innokkaimpana omissa tutkimuksissaan.
.
Kerran Nieminen näki itse, mutta useita kertoja kuuli toisten puhuvan, miten oven takalukitus oli edellisenä yönä kääntynyt tarkoituksensa irvikuvaksi. Aamun ensimmäinen tulija sen havaitsi, kerran Hannu itse:oven lukonkieleke oli todellakin visusti pönkitettynä, takalukossa, eikä ilman avainta taipunut sisään. Mutta kieleke ei ollut lukon kolossa vaan törrötti ovipielen ulkopuolella, pönkittäen oven avoimeksi, niin ettei ovi takuuvarmasti mennyt kiinni eikä lukkoon!
.
Edellisen illan viimeinen lähtijä oli kaiketi poistunut töistä niin kiireesti ja juosten, ettei ollut huomannut tuollaista yksityiskohtaa. Lukonkielekkeen taipumattomasta iskeytymisestä metalliseen ovenkehykseen kuului kyllä selkäytimessä asti tuntuva konksahdus!
.
Miten tuolla tavalla saattoi käydä? Takalukitsija itse tuskin saattoi olla niin huolimaton. Ilmeisesti syyllinen oli henkilö, joka lähti talosta takalukituksen jälkeen? Jouduttuaan avaamaan oven sisältä avaimellaan, hän ei jäänyt katsomaan, millaiseen kuntoon lukitus tuli hänen jälkeensä. Hannu oli kyllä ollut tarkkana. Jos hän ei onnistunut laittamaan ovea takalukkoon, hän laittoi sen ainakin normaalisti lukkoon.
.
Jotkut pitivät takalukitusta turvallisuusriskinä sisäänjääville ihmisille:
.
- Entäs jos joku on unohtanut avaimensa? Ja hän on jossakin laboratorion uumenissa uppoutuneena töihinsä, ja kaikki muut ehtivät lähteä kotiin ja takalukita ovet? Viimeksi jäänyt ei pääse ulos ennen aamua! Entä jos tulee tulipalo?
.
Eräs tutkija, Veli-Markku Jukkala, tuosta uhkakuvasta monesti puhui. Hänellä oli huolenaan myös söpö karvakerä, pikkuinen koiransa, joka oli usein päivähoidossa hänen työhuoneessaan. Takalukituskin oli niitä ongelmia ja valituksenaiheita, joista laitoksella puhuttiin jatkuvasti, mutta mitään ei tehty asian hyväksi.
.
***
.
Eräänä tavallisena arkiaamuna Hannun tullessa töihin koko neljäs kerros kohisi oudosti. Ihmiset eivät olleet työhuoneissaan tai matkalla niihin, vaan kerääntyneinä käytävillä ja päivittelemässä vallitsevaa sekasortoa!
.
Oli tapahtunut rauhaa järkyttävä katastrofi! Kuin pieni maanjäristys olisi käynyt ravisuttamassa laitosta! Työhuoneita oli mullin mallin! Tavaroita virui lattioille heitettyinä. Keittiö jääkaappeineen oli tyhjennetty ruoista ja ruoantähteillä oli sotkettu seiniä! Vandaalit olivat yöllä murtautuneet Laitokseen!
.
Kirjaston informaatikon huone oli joutunut isoimman hävityksen kohteeksi. Sen lattia lainehti tavaroista. Hannun huone sen sijaan oli koskematon. Se oli kai näyttänyt asumattomalta ja liian tyhjältä kiinnostaakseen hävittäjiä? Jotain sieltä sittenkin tuntui puuttuvan? Hannu ei keksinyt mitä, mutta ikään kuin siellä olisi ollut tyhjä aukko, jota ei ollut ennen. Aivan niin, koristeena ollut museaalinen merentutkimuskoje oli hävinnyt. Se oli kuitenkin jätetty toiseen huoneeseen.
.
Ensimmäiset epäilyt tihutyön tekijöistä kohdistuivat Itäkeskuksen nuorisojengeihin. Toimitalon alakerrassa oli suuria joukkoja houkutteleva peliautomaattihuoneisto. Kakarat norkoilivat sitten iltaisin tutun talon ovensuiden syvennyksissä. Ei tarvittu kuin että ulko-ovi olisi jäänyt auki tai saatu avattua, niin lapset olisivat löytäneet pääsyn portaisiin. Jos sitten vielä toimitilojen ovi oli jäänyt auki, epäonnistuneen takalukituksen vuoksi, niin tunkeutujilla oli ollut tilaisuutensa!
.
Alaovesta oli päässyt taloon asiattomia vieraita aikaisemminkin. Silloin oli ala-aulan kello särjetty. Karkkipaperiroskia saattoi kertyä nurkkiin. Kilteimmät ja pienimmät lapset olivat vain töhertäneet ilmoitustaulun mainokseen "Hunajaa myytävänä, puhelin..." vitsikkään lisäyksen: "Kysy Maija Mehiläistä!"
.
Vakavimpia vahinkoja olisi voinut syntyä viidennen kerroksen laboratorioissa, mutta onneksi hävittäjät eivät olleet päässeet sinne. Neljännessä kerroksessa oli pääosin paperia lattioille levitettäväksi.
.
Tihutyö ja sotkeminen olisivat voineet olla mainio naamio kirjavarkauksille tai tietovarkauksille? Sellaisesta ei kai ensisilmäyksellä näkynyt merkkejä? Hannu ei tiennyt tarpeeksi laitoksen aarteista, esineistä tai asiatiedoista. Luultavasti kutsumattomat vieraat olivat olleet lapsia, jotka eivät ymmärtäneet kirjojen arvoa.
.
Käytävillä ja toistensa huoneissa vieraillessaan työntekijät surkuttelivat suurimpia sotkuja kärsimään joutuneita. Vihastusta muristiin sellaisia työtovereita kohtaan, jotka ovat huolimattomia ulko-oven lukitsemisessa! Kaikki tuntuivat tietävän syntipukkeja. Kuka lie ketäkin (muuta kuin itseään) epäili, mutta nimiä ei lausuttu ääneen.
.
Hannu ei tavalliseen tapaansa osallistunut muiden yhteiseen joukkovoihkinaan, vaan vetäytyi ääneti syrjään. Miltähän se mahtoi muista näyttää, epäilyttävältäkö? Laitoksella oli joitakuita epäluuloisia ja juorunhaluisia ihmisiä.
.
Muutama työtoveri, etunenässään Luottamusmies Aleksi Kajanus, kiharapäinen, tumma, pitkätukkainen, baskeria vaille ranskalaisen näköinen, kävi Hannunkin huoneessa etsimässä tuhoja, joita ei täällä ollutkaan.
.
- Puuttuuko mitään? Eikö mitään? Onko hajotettu mitään? Eikö mitään... Kajanus oli ihmeissään.
.
- Onpa harvinaisen hyvin säilynyt huone, ihmetteli hänen perässään tullut Maila Nymankin, pyöreä keski-ikäisen näköinen tutkimusapulainen, miettien mielessään omia teorioitaan:
.
- Jospa tuo sivari, ties millainen nuori, kuuluu joihinkin noihin jengeihin... Tästä täytyykin jutella jonkun kanssa? Olisi se melkoinen juttu...
.
Kirjastonhoitaja Eeva Lehtinen iloitsi sentään jostakin:
.
- Onneksi vandaalit jättivät kortistolaatikot rauhaan! Mahtoivatko ajatellakaan, miten paljon järjestettävää siitä olisi tullut!
.
Hannu oli tässä kohdin henkilö, jota olisi kannattanut onnitella, sillä hänhän juuri järjesteli kortistoja vanhasta systeemistä uuteen. Juuri hän olisi saanut järjestää lattioille heitetyt tuhannet kortit uudelleen. Mutta onneksi hänelle ei tullut lisätyötä.
.
Informaatikko Arja Koivu sen sijaan kyykki pitkän ihmisen vaikeudella huoneensa lattialla keräten sikin-sokin heiteltyjä papereitaan ja tavaroitaan roskien seasta. Hänen huoneensa oli kaikkein pahiten sotkettu. Hannunkin täytyi mennä sitä nähtävyyttä katsomaan, eikä hän osannut sanallisesti ilmaista myötätuntoaan, vaan katseli ovelta tuhoja. Arja Koivu mulkoili alaviistosta lattialta Hannua kuin syyttävästi tai epäillen. Hannu meni omiin töihinsä jatkamaan kortistojen kopiointia ja uudelleenjärjestelyä.
.
Tutkimusapulainen Maila Nymankin teki asiaa kirjastoon ja lyllersi uteliaana lohduttamaan Arja Koivua:
.
- Voi kauhistus, mikä sotku! Kyllä varmasti jollakin on täytynyt olla ihan tarkoitus, että Sinun huone pannaan mäsäksi! Nimikyltistä on tasan katsottu... ellei ole ollut jopa opasta mukana? Kyllä ne jotain nuorisojengiläisiä on olleet! Et kai sinä ole ollut missään sanaharkassa niiden kanssa, että niille olisi jäänyt jotakin hampaankoloon?

- Eikä ole täällä vahingot tasan menneet, kun jotkut on jätetty ihan rauhaan... Vaan kyllä varkaatkin voisivat olla ovelia peittääkseen jälkensä... Jaa, Aleksi Kajanus siellä taas niin pauhaa isoon ääneen ovilukoista... Ja Veli-Markku... Aina niistäkin puhutaan, mutta tehdäänkö koskaan mitään? Ja on tänne voitu tulla avaimellakin, sanon minä, kaikista ei ole takuuta... (Nyman vilkaisi Hannun suuntaan.)
.
Puolessa päivässä laitos rauhoittui entiselleen. Ihmiset siivosivat omat huoneensa, eikä asiaa pidetty lopulta vakavana, ainakaan Hannun kuuleman mukaan. Mikään ei muuttunut.
.
********